Johdanto

TÄSTÄ SE ALKOI

Pari kuukautta on mennyt elämänpuun varjossa ja kaikki alkoi siitä, että Lahden diakonian instituutin Theatrum Olgan ja Sinfonia Lahden yhteisprojektina oli valmistumassa Kalevi Ahon Hyönteisoopperasta visualisoitu sinfoniateos Ihminen kuin hyönteinen. Kalevi Ahon Hyönteisooppera on sävelletty vuosina 1985-1987 ja sen libretto pohjautuu tsekkiläisten kirjailijoiden Karel ja Josef Capekin Hyönteiselämää -näytelmään. Libreton ja musiikin perusteella Diakonian instituutin opiskelijat ohjaaja Lasse Kantolan johdolla olivat luoneet pohjan visuaaliselle ilmeelle, johon Lealiisa Kivikari, niin ikään libreton pohjalta, loi ajatuskiteitä.  (lähde: Ihminen kuin hyönteinen käsiohjelma)

Koulutuskeskus Salpauksen tarpeistonvalmistajille tarjottiin mahdollisuutta osallistua tähän projektiin, koska teoksen valmistumisen edetessä oli todettu, ettei Lahden Sibeliustalon kuoroparvella voinutkaan olla varjokuvissa ihmisiä, vaan varjokuvien tulisi muodostua liikutettavista hahmoista. Tehtävä otettiin vastaan ja sovittiin, että näistä tulisi meidän valmistuvien tarpeistonvalmistajien opinnäytetyöt. 

Ryhmällemme esiteltiin tuleva teos lyhyesti ja kerrottiin, millaisia varjokuvia tarvittaisiin. Jokainen sai valita itselleen toivotuista varjokuvahamoista itselleen sopivimman tai mieluisimman. Itse valitsin aiheekseni vielä tässä vaiheessa tuomion-/elämänpuuna esitellyn ja toivotun varjokuvan. Ensimmäisessä palaverissa ohjaaja Lasse Kantolan ja hänen assistentinsa Outi Räsäsen kanssa selvisi, että puu tulisi olemaan elämänpuu, joka tulisi mahdollisesti esityksen alussa sotakoneen ampumaksi ja lopussa se puhkeaisi viheriöimään. Puulta toivottiin, että siinä olisi liikkuvia osia ja että se olisi kaksimetrinen. Näillä lähdettiin sitten työtä toteuttamaan ja niin elämäpuusta ja varsinkin sen varjosta tuli hetkeksi iso osa elämääni.

Kuva: Sonja Siikanen, Hyönteissinfonian mainoskuvitusta

Varjokuvahahmo

ELÄMÄNPUU

Suunnittelu

Työ alkoi tuttuun tapaan suunnittelusta ja ihan heti alkuun etsin netistä ideakuvia. Ideakuviin etsin kuvia aikaisemmista varjokuvapuista ja oikeista kelopuista. Kaikista ideakuvista hain ehkä kuitenkin enemmän vahvistusta omalle ajatukselle kuin kokonaan uutta mallia.

Ideakuvien jälkeen alkoi piirustamisvaihe. Muutamien suttujen jälkeen idea alkoi hahmottua; puu kasvaisi korkeasta kannosta ylöspäin ja isot oksat loksahtaisivat painollaan paikoilleen, minkä jälkeen pienemmät oksat käännettäisiin esiin.

Töiden esittelyä varten tein puu-ideasta pienoismallin pahvista ja haaraniiteistä. Tässä vaiheessa ideaan tarvittava tekniikka oli vasta ideana mielessä. Esittelyssä idea otettiin hyvin vastaan ja lähdin jo miettimään tarkemmin tarvittavaa tekniikkaa: millä vanerista tehty puu nousisi kannosta ylös, miten se säilyisi suorassa ja miten se tulisi stopata, ettei kukaan saisi työnnettyä sitä kannon yli, jolloin se kaatuisikin eteenpäin kangasta vasten sivulle kaatumisen sijaan.

Alkuun olin myös ideoinut, että esityksen alussa, jossa puu olisi enemmänkin tuomionpuu kuin elämänpuu, sen ympärillä voisi roikkua hiljalleen huojuvia ruokailuvälineitä, jolloin vaikutelma hiljaisesta, yksinäisestä ja kuolleesta puusta vahvistuisi. Esittelyssä tätä ideaa pidettiin myös hyvänä, mutta sen toteuttaminen ei onnistuisi, koska Sibeliustalossa ei voisi laskea mitään katosta alaspäin ja lisäksi siimojen varassa roikkuvista ruokailuvälineistä voisi lähteä ääntä ja se oli ehdottoman kiellettyä; orkesteri ei halua mitään ylimääräisiä ääniä häiritsemään esitystä. Eli tämä idea jäi heti pöydälle.

Tein kapalevystä vielä toisen pienoismallin, jossa jo hiukan kokeilin tarvittavaa tekniikkaa. Varjokuvassa idea toimi hienosti ja mielikuva kaatuvasta puusta syntyi tässä helposti.

Tässä vaiheessa pääsimme käymään Sibeliustalossa ja siellä selvisi, että varjokuvahahmot tulevat nousemaan noin 1,70 metrin korkeuteen, jolloin tekniikkaa pitäisi pystyä hoitamaan maasta käsin, mutta varjokuvahahmon pitäisi toimia korkeuksissa. Aikaisemmin oli jo tullut tieto, ettemme voi käyttää töissämme vaneria sen korkean hinnan takia, vaan käyttäisimme edullisempaa ja myös kevyempää kapalevyä. Lisäksi vielä tieto siitä, että ensimmäiset harjoitukset käytäisiin tavallisessa luokkatilassa asetti suunnittelulle omia vaatimuksiaan. Periaatteessa siis koko suunnittelu täytyi nyt sitten aloittaa alusta.

Katkeava puu houkutti edelleenkin, mutta nyt sen tekniikasta alkoi tullakin jo ongelma: miten sen saisi toimimaan korkeuksissa niin varmasti, ettei se vahingossakaan lähtisi kaatumaan väärään suuntaan ja miten sen saisi vielä nostettua takaisin ylös loppua varten, jossa elämänpuuhun puhkeavat lehdet. Toisena ideana oli mielessä alkanut elää puu, jossa vain oksasto liikkuisi, mutta tämä olisi noston kannalta turvallisempi ja toiminnaltaan varmempi. Kysyin ohjaajalta, kuinka tärkeänä hän pitää tuota puun kaatumista verrattuna sen tuomiin riskeihin. Kun vastaus oli, että tee sen mukaan, kumpi on noston ja käytön kannalta helpompaa ja kätevämpää, niin hylkäsin kaatuvan puun ja jatkoin puulla, jossa vain oksasto liikkuu.

Haasteista riitti siitä huolimatta: miten huomioida se, että alkuun harjoitellaan lattialla ja lopuksi harjoitukset ja esitykset olisivat Sibeliustalolla, jossa puu nousisi korkeuksiin. Lisäksi myös puun säilyttäminen harjoituskauden aikana mietitytti. Kapalevy on kevyt materiaali, joka on altista kolhuille ja pienessä tilassa säilyttäessä puun hennohko oksasto olisi vaarassa.

Olin miettinyt jo alkuun taittuvaa puuta, jonka voisi tuoda näyttämölle ja aukaista siinä kokonaiseksi puuksi, mutta tämä idea hiukan ontui ja se ei vain tuntunut hyvältä. Pohdittua asiaa keksin, että teen puusta ikään kuin kirjan kannet, joiden sisään jää puun tekniikka, jolloin runko suojaa sitä ja samalla puusta tulee helpommin säilytettävä ja liikutettava maan pinnalla. Noston jälkeinen liikuttaminen tulisi vielä miettiä. Vaikka kapalevy on kevyttä, niin 1.70 metriin nostettuna siinä tulee kuitenkin miettiä painopiste ja tukeva liikutettavuus, koska kapeana ja korkeana kohteena elämänpuuhun voisi tulla heiluriliikettä, joka voisi olla tuhoisaa.

Rakentelin vielä tästäkin ideasta pienoismallin, jossa tosin ei ole tätä kirjankansi-ideaa, vaan yksinkertaisesti vain taitos keskellä. Tässä vaiheessa vielä mietin, että runkoon voisi kaivertaa sydänkuviota, joka käännettäisiin lopussa esiin, mutta myöhemmässä vaiheessa tästä oli luovuttava.

Idea toimii myös varjokuvana ja tein myös pienoismallin loppuun tarvittavista lehdistä ja totesin, että muutamalla isolla lehdellä syntyy helposti mielikuva viheriöivästä puusta.

Valmistus, työvaiheet

Puu

Suunnittelu oli nyt tehty ja asiat mietitty valmiiksi, mutta silti oli yllättävän vaikeaa lähteä toteuttamaan suunnitelmaa. Jos kirjailijoilla on valkoisen paperin kammo, niin olisiko tämä nyt sitten ollut valkoisen kapalevyn kammoa. Leikattu kapalevy tarkoitti myös päätöstä ja silti päässä pyöri, että jospa sitten kuitenkin keksin paremman idean ja jospa vaikka se kaatuva puu olisikin ollut toteutettavissa nostosta huolimatta.

Mutta tuumailusta ja epäröinnistä ei ollut apua, vaan oli ryhdyttävä toimeen ja kapalevyn leikkaamiseen. Päätin, että teen puun rungon paksummasta kapalevystä ja oksat ohuemmasta, ja ei kun tuumasta toimeen. Tässä rungon leikkaaminen on työn alla. Helpoin tapa oli leikata kapalevyä mattopuukolla, tosin paksumpaa kapalevyä ei saanut leikattua ihan kerrasta, vaan kaikki kohdat oli leikattava kahdesti. Rungosta tuli niin iso, että se oli leikattava kahdesta kapalevystä: latva erikseen ja rungon alaosa erikseen.

Puun rungosta oli tulossa nyt kolmiosoinen. Niinpä vahvistin taitoskohdat kankaalla, jotta ne kestäisivät käyttöä ja puun avaamista ja sulkemista ja toisaalta myös, jotta runko säilyisi vahvana leikkaussaumoista huolimatta.

Puun runko tarvitsi myös muuten tukea, jotta se säilyisi suorana rungon jatkamisesta huolimatta ja samalla sain tukikohdat tuleville nostorimojen kiinnittimille. Tukikappaleet on tehty koulun puupuolen jätelavalta löydetystä paksuhkosta MDF-levystä. Tässä vaiheessa oli jo selvä, ettei puun runkoon mahdu tekemään kaiverruksia ja esityksen loppuosan elämänpuu jää ilman romanttista lisää.

Leikkasin oksat ohuemmasta kapalevystä ja päätin suojata ne jo heti alkuun mahdollisesti tulevilta kolhuilta. Liimasin niihin sideharsoa tueksi, mutta jo tässä työssä totesin, ettei ohut kapalevy tule kestämään oksissa. Sideharsoa kieputtaessa oksan ei tarvinnut paljoakaan taipua, kun se napsahti sideharsosta huolimatta poikki. Kävin oksat kuitenkin läpi ja päätin, että leikkaan uudet oksat paksummasta kapalevystä ja jätän nämä varaosiksi, jos tulee tiukka paikka ja jokin oksa napsahtaa esityksessä poikki ja se on nopeasti korjattava.

Leikkasin uudet oksat paksummasta kapaleyvstä, joka on haurasta myöskin, mutta ei ihan niin helposti katkea osumista. Laiton myös näihin sideharsosuojaukset, jotta oksat varmasti kestäisivät käytön.

Tässä sovittelen oksia runkoon ja yritän hahmottaa niiden tulevan liikkeen. Tilan puute oli pienoinen ongelma; useammalla oli isoja töitä tekeillä ja pöytäpinta-ala oli vähissä ja lattialle ei voinut siirtyä, koska se olisi ollut työn suojaamisen kannalta vieläkin hankalampaa. Pienellä pöydällä joutui suojaamaan oksia ohikulkijoilta, jotta ne eivät saisi kauheasti kolhuja ja kapalevyn rakenne haurastuisi jo ennen varsinaista käyttöä.

Mallipuuhun olin tehnyt mekanismin rautalangasta taivuttamalla ja totesin, ettei se tulisi toimimaan isommassa koossa. Olin puupuolen roskalavoilta kerännyt talteen ohutta HDF-levyä eli kovalevyä ja päätin, että teen siitä puun ohjausmekaniikan. Kovalevy sietää kolhuja kapalevyä paremmin, mutta silti sekin on herkkää katkeamaan. Mekaniikan tukipuut oli sahattava oikeaan suuntaan, että levy kestäisi ohuina pintoina ja lisäkäsi vielä tuin ohuita levysuikaleita liimaamalla puuliimalla voimapaperia levyn pintaan. Rimat kiinnitin kuumaliimalla ja vahvistin kiinnitykset pulteilla ja muttereilla.

Oksat on kiinnitetty paikoilleen niin ikään pulteilla ja muttereilla. Kapalevyä on näissä liikkuvissa liitoskohdissa suojattava aluslevyillä, jottei käy niin, että pultti tai mutteri kaivautuu levystä läpi ja tekee isomman reiän kuin olisi tarpeen. Nyt sitten vain mekanismia kokeilemaan ja tässäpä tuli mutkia matkaan. Olin kokeillut oksien kääntymistä ja sopivia kohtia moneen kertaan, mutta silti kun laitoin osat toisiinsa kiinni pulteilla ja muttereilla, niin pystyssä kulkevat ohjauskepit rupesivat vääntymään. Yritin etsiä uutta kohtaa pulteille, mutta sitten vääntyminen siirtyi vaan ylemmäs tai alemmas aina sen mukaan, mitä kohtaa yritin korjata. Ratkaisuksi löytyi sitten naru: narulla sitoessa oksan ohjauskepin pystysuoraan ohjauskeppiin, siihen jäi sopivasti väljyyttä ja pystysuora tukikeppi ei enää vääntynyt. Pienoismallissa ilmiö ei tullut esiin, koska mittasuhteet olivat niin pienet ja toisaalta rautalangasta tehdyt käänteet antoivat sopivasti väljyyttä. 

Pystysuoriin tukisauvoihin olin laittanut "reikärautaa" eli oikeammin siis vannerautaa kovalevyn tueksi ja kaksipuolisen teipin tueksi liimannut puuliimalla voimapaperia suikaleina ympäri, jotta koko komeus pysyisi kasassa. Hyvän näin, koska ohut kovalevy ei varmaankaan olisi kestänyt tätä taipumista, mutta perimmäinen idea tässä kuitenkin oli se, että ohjaussauva kestäisi liikuttamista ja varsinkin sen jälkeen, kun puu on nostettu korkeuksiin ja ohjaussauvoihin olisi laitettava jatkopalat.

Alkuun elämänpuu olisi harjoitusvaiheessa lattiatasolla ja sen pitäisi pysyä pystyssä harjoitusten ajan. Niinpä tein rungon alaosaan ns. juurakkoa, eli pienet kiilat, jotka pitäisivät puun pystyssä. Kiilat on leikattu kapalevystä ja tuettu puuhun kankaalla ja voimapaperilla, jotka on liimattu puuliimalla.

Pienet kiilat täytyi tehdä puun molemmille puolille. Taakse tulivat isommat kiilat, jotta puu pysyisi todella pystyssä ja takana kiilat jäävät puuta säilyttäessä kansien sisään; reunassa olevat kiilat ovat siksi kääntyvät, keskellä on kiinteä kiila. Etupuolella kiilat ovat pienemmät ja niiden tarkoitus on pikemminkin pysäyttää liike, jos joku työntää puuta liiaksi eteenpäin tai jos puuhun tulisi heiluriliikettä.

Tässä vaiheessa mietin myös, että myöhemmässä vaiheessa puu voisi tuettuna myös seistä näiden kiilojen varassa tasolla, kun se varsinaisissa esityksissä nostettaisiin korkeuksiin. Myöhemmin luovuin ajatuksesta.

Puu tosiaan avautuu kuin kirjan kannet, joten siinä on myös riskinsä, että se alkaa sukeutumaan tahattomasti tai jonkun työntämänä väärään aikaan ja siihen pitää varautua etukäteen. Niinpä tein puuhun "salvan", joka yksinkertaisesti menee puun reunasta reunaan ja tukee puuta auki-asennossa. Salvalla oli myös toinen merkitys: se pitää ohjaussauvat kiinni puun pinnassa ja niitä ei siis pääsisi nukettaessa, eli puun oksia liikuttaessa, vahingossa vetämään irti puusta. Salvan rakenne on yksikertainen: se on korotuspalojen päällä, jotta ohjaussauvoille jää tilaa liikkua. Toisesta päästä se on pitkällä pultilla ja mutterilla kiinni, jotta se tarvittaessa myös kääntyy pois tieltä, ja toisessa päässä on poratapista ja puupalikasta tehty kiinnitin, jolla salpa kiinnitetään paikalleen. Lähdin ideasta, että yksinkertaisuus on parasta ja liian mutkikas tekniikka tässä on vaan myöhemmin haitaksi.

Liian mutkikasta tekniikkaa välttelin kautta linjan ihan siitä syystä, että tässä vaiheessa oli jo selvillä, että esityksissä on pienet ja ahtaat tilat ja niissä liikkuu paljon ihmisiä ja erilaisia ja erikokoisia varjokuvahahmoja ja ääniä ei saa kuitenkaan kuulua ja mihinkään mutkikkaaseen ja hankalaan ei ole mahdollisuuksia, kun varjokuvahahmot ovat korkeuksissa. Enpä vaan onneksi tiennyt, kuinka oikeassa tulinkaan olemaan.

Mutta yksikertaisia ratkaisuja jatkoin myös kohdissa, joita ei käytettäsi esityksissä. Näillä kankaansuikaleilla puun "kirjankannet" sidotaan kiinni, kun puu on kiinni ja varastoituna. Ideana yksinkertaisuus, mutta myös se, että kangas ei vaurioittaisi kapalevyn reunaa ja puu säilyisi ehjänä.

Työskentelyvaiheessa jouduin työskentelemään varjokuvan suhteen aika sokkona, koska meillä ei ollut luokassa riittävän isoa ja korkeata valkokangasta. Tämä kuva onnistui niin, että laitoin puun paikalleen ja kaksi opiskelukaveria nosti valkokankaana käyttämämme rakennelman riittävän korkealle ja minä tarkistin nopeasti tilanteen ja nappasin kuvan. Hyvältä näytti, mutta mekanismia en ennättänyt kokeilla varjokuvana.

Ensimmäisessä yhteisessä palaverissa oli ollut jo puhetta, että puuta saatettaisiin myöhemmässä vaiheessa käyttää myös muihin projekteihin ja siksi halusin maalata puun. Olisiko sitten tällä pimeällä ja märällä talvella ollut vaikutusta, mutta halusin puusta hyvin tumman ja jopa synkän näköisen ajatuksena, että puhkeavat lehdet herättäisivät sen henkiin ja muuttaisivat sen ilmeen elämänpuuksi.

Maalaus onnistui hyvin, mutta seuraava päivä paljasti ongelman: maalattu kapalevy oli vääntynyt. Puun latva oli vääntynyt selvästi eteenpäin ja oksissa oli pientä kieroutta. Sideharsotuet oksissa olivat ilmeisesti estäneet suuremmat ongelmat, mutta latvassa oli vain ylhäällä sideharsosuojauksia ja keskikohtaa suojaavat kankaat eivät riittäneet estämään vääntymistä. Ratkaisu oli sitten varovainen mutta luja vääntäminen takaisin, ja kuten tuossa toisessa kuvassa näkyy, niin puussa oli kahdessa kohtaa lakanasuikaleesta tehty lenkki, joissa oli painona teippirullasta puupalikoihin. Oksissa riitti varovainen vääntäminen käsin takaisin muotoonsa. Jännittyneenä jäin odottamaan, auttaisiko tämä sidonta vai tarvittaisiinko muita toimenpiteitä ja onneksi tämä riitti.

Nyt puu alkoi olla valmis ja odotti kuljetusta ja luovutusta Dilaan. Tässä puu säilytysasennossa edestä ja sivusta. Idea siis toimii ja puu vie vähemmän tilaa ja samalla sen mekanismi on rungon välissä suojassa ja liikuttaminenkin on helpompaa.

Elämänpuun lisäosat

PUU TARVITSEE LEHDET

Lehdet ja perhonen

Puun ohessa ja varsinkin puun valmistuttua tein lisäosia puuhun. Koska esityksen lopussa puun piti viheriöidä ja edelleenkään mitkään katosta laskeutuvat rakennelmat eivät olisi mahdollisia, eikä nukettajiakaan olisi loputtomiin, niin päätin, että teen viisi suurta lehtiparia, jotka tekevät puusta helposti viheriöivän. Jos puu olisi pysynyt maan tasolla, olisin laittanut puun oksiin ja lehtiin magneetit, jolloin lehdet olisi voinut nostaa paikoilleen ja vaikka jättää ohjaussauvat roikkumaan paikoilleen, mutta nyt kun lehdet piti nostaa korkeuksiin, niin magneetti-idea ei olisi toiminut. Leikkasin ohuesta kapalevystä osat viiteen lehtipariin eli yhteensä kymmenen lehtiaihiota. Kahdet lehdet tein toisia hiukan isommiksi, tarkoituksena että ne jäisivät alaoksiin.

Lehtien maalaaminen olikin sitten puuhaa. Olin ajatellut, että jopa maalaan ne spraymaalilla. Kun koululla oli jäljellä automaaleja, joita pitäisi käyttää, niin niitä sitten. Vaan eivätpähän nuo maalit tulleet kunnolla edes siveltimellä ulos purkista ja silti minä niillä maalailin lehtien reunoja. Heti maalattuani jo tajusin, että nämä eivät ole hyvät tällaisenaan, eikä tuolla puurolla uudelleen maalaaminen auttaisi asiaa lainkaan. Niin sitten maalasin lehdet vielä uudestaan akryylimaalilla ja mietin, minkähän ihmeen takia edes lähdin käyttämään näitä automaalipuuroja alun alkaenkaan. Jokin ajatuskatko siinä kävi, mutta onneksi tilanne oli korjattavissa.

Uudelleen maalattuna pinnasta tuli oikean värinen ja siisti ja pääsin jatkamaan lehtien kokoamista. 

Jokaiseen lehtipariin tuli värikalvoa väliin ja toinen lehtipari tueksi taakse. Värikalvon kiinnitin kaksipuolisella teipillä ja samaisella teipillä kiinnitin toisen lehtiparin värikalvon tueksi. Kokeilin ensimmäiseen kuumaliimaa, mutta vaikka kalvo kestikin kuuman liiman, niin siitä jän ohuen ohuita haituvia, jotka takertuivat värikalvoon. Jos niitä yritti poistaa, niin niistä jäi ikäviä tahroja, jotka näkyivät varjokuvissa, joten teippi oli parempi ratkaisu.

Lehtien ohjaussauvoiksi valitsin paksua rautalankaa, jotta se olisi varmasti tarpeeksi tukevaa ja jotta lehtiä voisi nostaa riittävän korkealle. Kiinnitykseksi taivutin rautalangan ohueksi silmukaksi, jonka päällystin voimapaperilla ja puuliimalla. Kuivuneen pinnan maalasin vihreäksi, jottei se näkyisi lehden pinnasta.

Ohjaussauvat kiinnitin lehtiin taas kaksipuolisella teipillä ja tällä kertaa vaan vähän vahvemmalla teipillä, jotta lehdet varmasti pysyisivät ohjaussauvoissa kiinni.

Muuten suojasin ohjaussauvat kangasteipillä, jotteivät ne vahingossakaan vilkkuisi varjokuvakankaan läpi ja jottei niistä lähtisi kilahduksia, jos lehdet osuisivat toisiinsa tai lehtiä nostaessa tai laskiessa. 

Ohjaussauvan toiseen päähän olin tehnyt kädensijat samaan tapaan kuin lehtien kiinnityskohdat toiseen päähän, mutta nyt silmukka oli tarkoituksella leveämpi, jotta siitä saisi hyvän otteen. Voimapaperin ja puuliimakerroksen päälle laiton vielä kangasteippiä, jotta se olisi myös miellyttävämpi käsitellä.

Valmiita lehtiä odottamassa sopivaa säilytyspaikkaa ja siirtämistä Dilaan.

Varjokuvakokeilu koulussa. Lehti näkyy kuvassa hiukan huonosti, mutta vaikutelma oli juuri se, millaista olin ajatellutkin.

Lehtien lisäksi tein puuhun liittyvän perhosen. Aluksi ajatuksena oli, että perhonen kääntyisi puunrungosta esiin samalla kun puuhun kaiverrettu sydän olisi tullut näkyviin, mutta samasta syystä kun sydän jäi tekemättä, niin perhonen siirtyi puunrungon ulkopuolelle ja käytettäväksi ohjaussauvalla. Tässä mietittyjä malleja ja kokeiluja.

Päädyin hiukan alkuperäistä yksinkertaistetumpaan malliin, johon kukkakuvion idea tuli luokkakaverin naishahmon päässä näkyvistä kukista, mutta nämä kukat ovat yksinkertaistettuja malleja niistä.

Perhosen maalaus eteni kuten lehtienkin maalaus. Ensin automaalipuurolla ja sitten siistiminen akryylimaalilla. Lisäsin erivärisiä värikalvoja perhosen siipiin ja teippasin perhosen niin ikään kaksipuolisella teipillä kokoon.

Perhoseen tuli pieni jousi, jonka tarkoitus oli, että perhonen lepattaisi lentäessään, mutta jousi löystyi nopeasti ja lopulta se täytyi teipata lähes tulkoon peittoon. Tässä se on vielä kiinnitettynä alkuperäisen ajatuksen mukaan, niin että jouseen on työnnetty ohutta pyöreää puurimaa ja puurima on sitten liimattu voimaperin avulla perhoseen. Puuriman sai työnnettyä ohjaussauvan sisään ja naulattua kiinni, koska ohjaussauva on onttoa bambukeppiä.

Ja tässä valmis perhonen ja tästä edetään vielä uusiin haasteisiin.

Kuljetusvaunu puulle

Puu nousisi Sibelisustalossa korkeuksiin ja sitä joutuisi liikuttamaan valoista varjoihin ja toisinpäin. Niinpä siihen tulisi olla kunnollinen väline, jossa puu pysyisi tukevasti, eikä siihen pääsisi tulemaan heiluriliikettä ja jolla sitä olisi nopea ja näppärä liikuttaa ahtaissa tiloissa. Alkuun olin tosiaan ajatellut jotain, minkä päällä puu seisoisi tuettuna, mutta puun nostaminen n. 1,70 metrin korkeuteen esti tämän ajatuksen. Seuraava ajatus oli, että teen kunnollisen vaunun, johon saa puuhun kiinnitetyt rimat tukevasti ja jota voi pyörillä siirtää paikasta toiseen.

Tukevassa vaunussa pitäisi olla myös korkeutta, jotta rimat tukeutuisivat vaunuun, eikä sitä tarvitsisi kannatella. Pyrkimys oli myös pitää painopiste mahdollisimman alhaalla, jotta puuta olisi tukeva siirrellä. Olin koulun alussa tehnyt puutöissä itselleni pienen hyllyn keittiöön ja tätä samaa ideaa lähdin toistamaan, mutta nyt vain vähän isommassa mittakaavassa ja eri materiaaleista. Koska tällä kertaa ei ollut tärkeää, että hylly olisi nätti, vaan että se toimisi vaununa ja olisi kestävä, valitsin materiaaliksi vanerin.

Sahasin sopivat kappaleet, jotka sitten kiinnitin poratapeilla tosiinsa, ja näin vaunun sivut olivat valmiit.

Sivut kiinnitin pohjalevyyn niin ikään poratapeilla ja tein alas pienen lokeron, johon tukirimat asettuisivat ja joka estäisi niitä liukumasta pohjalevyllä. Samalla lokero teksisi hyllystä tukevamman.

Puunuijalle oli käyttöä, että sain poratapit kiinnitettyä. Poratessa olin jo huomannut, että terä tuppasi haukkaamaan paloja vanerista, mutta puunuijalla sain pahempiakin jälkiä aikaiseksi, koska osa rei'istä oli kuitenkin mittaamisesta huolimatta jäänyt liian matalaksi ja nuijalla paukauttaessa sainkin sitten vanerin pinnan rikki. Onneksi tällä ei ollut vaikutusta vaunun käyttöön vaan ainoastaan sen ulkonäköön, eikä se ollut tässä se tärkein asia lainkaan. Tosin maalasin sitten kuitenkin suurimmat kolhut piiloon, sillä oma silmä ei niitä kauaa sietänyt. Kuvassa alhaalla näkyy edellä mainittu lokero tukirimoille.

Vaunun alle kiinnitin tukevat pyörät, jotta vaunua olisi helppo liikuttaa. Halusin kunnon pyörät, jotta liikuttaminen olisi tukevaa ja tarvittaessa niillä pääsisi myös pienen esteenkin yli. Pyörät palautuivat esitysten jälkeen takaisin koululle vähän käytettynä, koska Dilalla ei ollut käyttöä vaunulle ja heille tuskin enää koskaan tulee tarvetta nostaa puuta korkeuksiin.

Tein vaunuun myös kädensijan, josta sitä voisi tarvittaessa liikuttaa. Kädensija on erityisen paksua kengännauhaa, joka sattui olemaan kovin sopivan väristä.

Vaunu ylhäältäpäin katsottuna. Olin sahannut pistosahalla puurimoja varten reiät hyllylevyihin ja laittanut niihin ohutta solumuovia pehmusteeksi, jotteivät rimat kolisisi hyllyjä vasten vaunua liikutettaessa.

Valmis kuljetusvaunu elämänpuulle. Vasemmalla näkyy puun nostoon tarvittavia rimoja. Koululta löytyi vain kaksi tarpeeksi pitkää puurimaa, joten kolmannen jouduin sahaamaan paksummasta lankusta ja tekemään rimaan jatkoksen. Rimat on hiottu ja puunattu, jottei niistä jäisi tikkuja käsiin puuta käsitellessä.

Valmis elämänpuu

ELÄMÄNPUU ESITYKSESSÄ

Elämänpuun nosto

Ensimmäiset harjoitukset Sibeliustalossa toivat eteen puun noston korkeuksiin. Harjoitusten alkuun kävin mittaamassa valokeilan alareunan, jotta osaisin nostaa puun oikeaan korkeuteen, ja siitä sitten kiinnittämään rimoja puuhun. Olin varannut mukaan Meccano-lelujen muoviosia, pikakiristimiä, pultteja, muttereita ja aluslevyjä, mutta myös varoiksi nippusiteitä. Ensimmäinen ongelma tuli siitä, että varaamani pultit olivat liian lyhyitä ja ensimmäisen harjoituksen ajaksi jouduin kiinnittämään pikakiristimet nippusiteillä puuhun kiinni. Toinen ongelma paljastui heti harjoitusten lopuksi: muoviset Meccanon osat eivät tulisi kestämään rasitusta, vaan ne venyivät jo ensimmäisen harjoituksen aikana.

Puu keikkui korkeuksissa ja minua pelotti, että kaikista varotoimenpiteistä huolimatta puu kaatuisi ja läsähtäisi kangasta vasten ja repisi kankaan mukanaan pudotessaan alas rumpujen päälle. Hiukan helpotti ajatella, ettei orkesteri ollut vielä paikalla, joten tuhot jäisivät materiaalisiksi. Ja kun puu sitten viimein päätyi valokeilaan, niin siitäpä eivät näkyneet kuin tukipuut ja itse puu katosi korkeuksiin; valokeilan alareuna olikin muuttunut sillä välin kun kiinnitin tukipuita. Helpotti valtavasti tietää, että seuraavana päivänä voisin käydä sahaamassa tukipuista puolisen metriä pois ja puu keikkuisi sen jälkeen aina sen puoli metriä alempana.

Kiinnitin seuraavana päivänä pikaliittimet vanneraudalla puuhun kiinni. Leikkasin vanneraudasta sopivat palat ja taivutin niitä sen verran, että ne sopivat aikaisempiin reikiin ja samalla tein tilaa pika-kiristimelle, jotta sen saisi kiinnitettyä puuhun kiinni.

Tässä sitten ollaan työn touhussa, ja koska puu oli jo Sibeliustalolla, niin siellä sitten se korjattiinkin. Koska orkesteri harjoitteli salissa, puu oli pitänyt jättää käytävälle ja onneksi sieltä löytyi sopivasti pari pöytää, joiden väliin puun sai tukevasti paikoilleen työskentelyn ajaksi. Mutta tulipa tämäkin koettua: olen siis istunut Sibeliustalon lattialla pehvallani keskellä kirkasta päivää.

Kuva: Riikka Ihalainen

Kun tukipuut olivat taas kiinnitettyinä puuhun, niin puu nostettiin kuljetusvaunuun siten, että rimat menivät hyllytasoista läpi ja kaksi rimaa oli pohjalevyn lokerossa ja yksi jäi sen eteen. Nyt puu keikkui puoli metriä alempana, mutta kuten kuvasta näkyy, niin korkealla se on edelleen. Kuvassa on puun nukettaja ja oikean mittasuhteen saamiseksi, niin hän oli noin 1,70 metriä pitkä. Ihan ei puu sitten jäänyt keikkumaan siihen aluksi oletettuun 1,70 metriin, mutta eipä se kauaksikaan jäänyt.

Esityksissä, valkokankaan edessä ja takana

Tässä sitten elämänpuu ennen varsinaista esitystä valkokankaan takana odottamassa siirtoa valokeilaan.

Puu kuvattuna varjokuvana katsomosta; tässä valokeila on vuorostaan liian ylhäällä ja puun runko jää piiloon. Harjoituksissa valokeilan korkeus vaihteli melkoisesti, mutta näytöksissä se pysyi paremmin paikoillaan ja puu tuli sopusuhtaisemmin esiin.

Kuva: Riikka Ihalainen

Kuva esityksen alusta, jossa puussa ei ollut vielä lehtiä...

Kuvakaappaus classicLive: Aho: Sinfonia nro 7 - Hyönteissinfonia

... ja näytöksen lopusta, jossa elämänpuu on puhjennut lehtiin.

Kuvakaappaus classicLive: Aho: sinfonia nro 7 - Hyönteissinfonia